Löydetty: kirkosta kadonneet nuoret aikuiset

Löysin viime lokakuussa kirkosta kadonneet nuoret aikuiset. Olisiko pitänyt ilmiantaa heidät aiemmin?

Sain mahdollisuuden viettää viime lokakuun Lontoossa. Olin järjestänyt itseni toimistovaihtoon työkaverini suunnitteleman International Geek Exchange -projektin kautta. Tein omia töitäni vieraassa ympäristössä, ja sen ansiosta opin samalla uutta. Töiden lisäksi oli tarkoitus ahmia kuukauden ajan muita Lontoon tarjoamia kokemuksia.

Elokuussa luin Kirkko ja kaupunki -lehdestä ateistisesta jumalanpalveluksesta, ja Lontoon Sunday Assemblyn lokakuun kokoontuminen tuli saman tien raapustettua kalenteriin. Voin myöntää, että porukan tunnuslause ”Elä paremmin, auta usein, ihmettele enemmän” vetoaa. Koska ateistinen jumalapalvelus on jo käsitteenä aika paradoksaalinen ja tilaisuus jätti minut varsin hämmentyneeksi, kuvailen tässä aika tarkasti, minkälainen meininki paikassa oli. Tarkkasilmäisimmät huomaavat, miten paljon tilaisuuden kulku muistutti sanajumalanpalvelusta.

Sunnuntaina lokakuun 19. päivänä ajoin uteliaisuudesta puhkuen metrolla Holborneen samaan aikaan kun puolisoni suuntasi Westminister Abbeyn palvelukseen. Sunday Assembly kokoontui Conway Hall -nimisessä paikassa. Kun astuin sisään, minut toivotettiin tervetulleeksi, ja istuuduin varovasti reunapaikalle salin keskivaiheille. Huumaava puheensorina täytti salin, joka täyttyi lähes viimeistä sijaa myöden. Alaosaan mahtui noin parisataa henkeä, ja arvioisin, että parvelle vielä sata. Ja kyllä, penkit oli järjestetty keskikäytävän kahta puolta, aivan kuten kirkossa. Edessä oli koulujen juhlasalin tyyppinen esiintymislava, jolla kuoro ja pieni bändi olivat valmiina aloittamaan.

Salin takaosaan oli järjestetty lapsille leikkipaikka sekä isot korit, joihin saattoi jättää säilyviä elintarvikkeita lahjoituksena. Yleisönä oli todellakin runsain mitoin juuri niitä kirkon kiihkeästi kaipaamia, noin 25–35-vuotiaita nuoria aikuisia. Osalla oli lapsia mukana, ja toki joitain harmaita panttereitakin joukossa näkyi. Yleisesti ottaen vaikutti aavistuksen verran jonkunlaisilta hipsterien kokoontumisajoilta.

Alkulauluna laulettiin I will survive. Kuoro johti laulua, sanat heijastettiin seinälle videotykillä ja yleisö seisoi ja lauloi ja tanssi mukana – kappaleeseen sisältyi säkeistöjen välillä tanssitauko. Olin ällistynyt. Kotibilemäinen tunnelma tempaisi mukaansa saman tien, ja kaltaiseni introvertti tanssi ja lauloi ääneen vieraiden ihmisten keskellä, kun tavallisessa jumalanpalveluksessa on vaikeaa saada suuta auki edes tuttujen virsien kohdalla.

”Salaa” otettu huonolaatuinen kuva tilaisuudesta. Monet näyttivät kyllä kuvaavan ja jopa videoivan ihan avoimesti.

Seuraavaksi laulettiin vielä Bob Marleyn Three little birds, ennen kuin juontajana toiminut, noin nelikymppinen mies pääsi vauhtiin johdantosanojen kanssa. Juontaja selosti tilaisuuden idean: täällä ollaan juhlistamassa elämää. Hän tiedusteli, ketkä ovat paikalla ensimmäistä kertaa, ja kun käsiä nousi ympäri salia, hän kehotti vierustovereita heittämään ensikertalaisille ylävitosen. Tässä kohtaa rupesi moinen iloinen meno epäilyttämään: Suomen vapaa-ajattelijoilta tuttu rääväily uskontoja kohtaan ja uusateistinen hihhulointi, jota olin ehkä jollain tavalla odottanut, puuttui tyystin.

Sitten lavalle asteli runoilija Katie Bonna, joka kertoi lyhyesti itsestään ja tuotannostaan ja lausui muutaman kirjoittamansa runon. Tämän jälkeen juontaja palasi jälleen lavalle ja esitteli tilaisuuden pääpuhujan, tylsyydestä kirjottavan James Wardin. Hän kertoi, miten päätti tehdä tylsyydestä kiinnostavaa, ja perusti tylsän konferenssin. Hän kertoi myös aivastuksia laskevasta tuttavastaan…tylsä juttu olikin aika mielenkiintoinen!

Sen jälkeen laulettiin Stevie Wonderin kappale For Once in My Life. Jos videotykillä ei ollut laulujen sanoja tai puheenvuoroihin liittyviä presentaatioita, siellä vaihtelivat Sunday Assemblyn tunnukset. Keltainen kolmio, jossa luki ”Good is great”, oli jo jollain tapaa surkuhupaisa – miten vielä lisää saisi kristillisiä symboleja samaan kuvaan?

Kolmannen puheenvuoron piti mies nimeltä David Mariño Segura, joka oli ollut käsittääkseni opiskelemassa Lontoossa, mutta oli nyt muuttamassa takaisin kotiseudulleen jonnekin Etelä-Amerikkaan. Hän kertoi elämäntarinansa sen kautta, mitä on oppinut äidiltään, isältään, sisaruksiltaan, ex-vaimoltaan, ystäviltään, opettajiltaan ja elämästään Lontoossa. Hän oli menossa työskentelemään matematiikan opetuksen parissa, ja pyysi hankkeelleen rahoitusta.Tietenkin hän aikoi myös perustaa Sunday Assemblyn kotimaahansa.

Seuraavana vuorossa oli reflektointihetki, mikä tarkoitti fyysistä meditaatiota. Nainen, joka oli perustanut tanssistudion aikuisille aloittelijoille, johdatti avustajiensa kanssa yleisön verkkaisen rytmikkääseen käsien heilutteluun. Tämä oli onneksi nopeasti ohitse, eivätkä liikeradat olleet laajoja – muuten tällainen taukojumppa olisi voinut olla varsin kiusallista. Tanssistudion tavoitteena oli tarjota pelkkää liikkumisen iloa, eikä pyrkimistä tiettyjen liikesarjojen täydelliseen toistamiseen tai johonkin tanssijan ideaaliin.

Lopuksi todella kerättiin kolehti, ja olihan sinne tällaisen kokemuksen perusteella pari kolikkoa kilautettava. Kolehdin keruun aikana juontaja selosti tulevista tapahtumista. Luvassa oli seuraava ”non-religious membering service” marraskuun toisena sunnuntaina, Halloween-juhlat lokakuun lopussa ja joulukuun puolivälin jälkeen vielä joulujuhla. Tämän tilaisuuden jälkeen tarjolla olisi ollut meditaatiotuokio, lautapeli-iltapäivä ja pubijatkot.

Loppupuheenvuorossa juontaja viittasi kuultuihin puheenvuoroihin ja toivotti lopuksi erityisesti Wardin puheeseen viitaten: ”Maybe we all had better if we’d be little more boring”. Loppulauluna laulettiin Backstreet Boysien hitti Backstreet’s Back, joka todella sai paikan rokkaamaan festaritunnelmassa. Huh! Kyllä moisesta jumalattomasta hauskanpidosta tuli vähän huono omatunto. Miksei kirkossa ole hauskaa?

Ulos kävellessäni kouraan lykättiin pari flaieria. Toinen oli tilaisuudessa puhuneen David Mariño Seguran käyntikortti, jossa selostettiin hankkeesta, johon hän toivoi rahoitusta, ja toisessa mainosti tapahtumiaan niinkin marginaalinen ryhmä kuin Lontoon mustat ateistit.

Olipa Sunday Assemblyn pointti sitten mikä tahansa, se tuntui – karua suomalaista sanontaa käyttäen – sopivan kohderyhmälleen kuin nyrkki silmään.

Lontoon kokemuksia muisteli Suvi Kava (TM 2007).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *