Joulusta, jalumneista ja jumaluusopista


Joulu on täällä taas. Jälleen yksi vuosi takana. Kohta kolme kokonaista vuotta Jalumneja, kiitos kaikille. Aika rientää, kun on hauskaa – ja kiire. Joulu ja juhannus – pääsiäinenkin – tuntuvat rytmittävän elämää. Kristilliset juhlapyhät sekulaarin yhteiskuntamme rytmittäjinä. Ironista(ko)? Ei välttämättä, sillä perinteet ovat tiukassa. Omalla työpaikallani luettiin tänään ennen joulupuuroa jouluevankeliumi sekä laulettiin Enkeli taivaan ja Maa on niin kaunis. Joulu on yhä edelleen yhteinen suomalainen juhla, uskoi sen sanomaan tai ei. Perinteet ovat turvaverkko kaiken myllerryksen keskellä. Kaikesta ei onneksi tarvitse luopua, vaikka uudistuksia tapahtuukin ja täytyy tapahtua. Jalumnien kohdalla on käynyt samoin, perinteitä on syntynyt, mutta uutta tapahtuu koko ajan ja jatkuva muutos on arkipäivää.

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut paljon. Niin omassa elämässäni kuin Jalumnienkin osalta. Jos mennään jälkimmäinen edellä, niin ensimmäinen mieleen nouseva asia on kiitollisuus. Ehkä se näin jouluna, rakkauden, välittämisen ja hyvyyden juhlapyhänä, on kaikkein sopivin tunne kuvaamaan tämän hetkistä olotilaani. Jalumnien määrä on kuluneena vuonna kasvanut – ei eksponentiaalisesti mutta kuitenkin –järjestimme onnistuneen toisen seminaarin, jossa oli mielenkiintoisia puhujia ja vielä mielenkiintoisempaa keskustelua, juhlimme vuosijuhlia ja iloitsimme teologi-identiteetistämme. Nykyisiin opiskelijoihin olemme ottaneet kontaktia ja kertoneet, että alumneja on ja että meiltä saa kysyä neuvoja, apua ja tukea opiskeluun ja työelämään – sekä tietenkin muutenkin. Samassa teologipaatissa tässä seilataan sekä opiskelijat että valmistuneet.

Kirkossa on kuohunut ja uskonnonopetuksen uudistamisesta keskustellaan koko ajan. Teologien vertaistukiverkosto ja ajatushautomo ovat tulleet ainakin minulle entistä tärkeimmiksi ajankohtaisten kysymysten äärellä. Samalla on noussut mieleen teologikoulutuksen merkitys yhteiskunnalle. Uskonto vaikuttaa yhä edelleen ja teologeille on tilausta, vaikka työpaikat ovatkin kiven alla.  Jalumnin ensi vuoden tavoitteena on jatkaa samaa linjaa eli saada lisää uusia jalumneja iloiseen joukkoomme sekä pitää yhteyttä nykyisiin teologian opiskelijoihin. Molemmat tavoitteet ovat tärkeitä ja toteutettavissa. Tervetuloa siis mukaan olit monivuotinen maisteri tai (vasta)valmistunut. Joukossamme on tilaa kaikille.

Sitten henkilökohtaisuuksiin. Omassa elämässäni kun on kuluneen vuoden aikana tapahtunut paljon. Melkein tasan tarkkaan vuosi sitten avauduin silloin upouudessa blogissamme työttömyyden kurimuksesta. Sittemmin olen työllistynyt mutta allekirjoitan edelleen kaiken blogissa sanomani. Työllistyminen (teologina) ei ole helppoa. Oma työpaikkani rekrytointialan yrityksessä (täysin sekulaarilla sektorilla) on kuitenkin suhtautunut omaan teologiuteeni myönteisesti. Majatalossa – ja työpaikassa – on tilaa monenmoisille osaajille ja kokemukseni mukaan teologien laajaa osaamista sekä avarakatseista suhtautumista maailmaan – opiskelu hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa avartaa – on valttia työmarkkinoilla, vaikka opintoja joutuisikin selittelemään ja avaamaan.

Huolestuneena olen myös seurannut julkista keskustelua sekä monien läheisten opettajien ja pappien työllistymiskamppailua. Kirkko ja koulu eivät todellakaan ole enää itsestään selvät työllistäjät, eritoten pääkaupunkiseudulla, joten teologi-identiteetin uudelleenarvioimista on syytä tehdä. Tässä jalumnit voivat olla avuksi. Olen edelleen sitä mieltä, että maailma tarvitsee teologeja. Missä määrin ja missä rooleissa onkin sitten asia erikseen. Tästä olisi hyvä keskustella. Sekä jalumnien tasolla että laajemminkin. Ehkä laitetaan tämä ensi vuoden agendalle.

Mutta takaisin jouluun, joka ainakin minun mielestäni on ennen kaikkea rakkauden ja välittämisen juhla. Ja sitä myös jalumnit edustavat minulle: rakkautta ja välittämistä. Teologien keskinäistä yhteyttä, yhteenkuuluvuutta ja vertaistukea. Opiskeluaika oli antoisa juuri siksi, että tutkinnon lisäksi elämääni jäi monta mahtavaa tyyppiä ja rakasta ystävää, joita ilman en enää osaisi olla. Teologius yhdistää, halusimme tai emme. Ja jos oman teologi-identiteetin näkee vahvuutena, niin ymmärtää oman elämän rikkauden. Vaikka en ole kaikkien (teologi)ystävieni ja -tuttujeni kanssa kaikesta samaa mieltä, on upeaa, kuinka yhteinen tieteenala yhdistää meidät keskustelemaan kaikenlaisista aiheista maan ja taivaan välillä.

Opiskeluaika auttoi myös luomaan korvaamattomia kontakteja erilaisiin ihmisiin. En esimerkiksi itse olisi nykyisessä työssäni ilman teologian opintojani ja erästä opiskelutoveriani. Sama koskee useita kokemuksia, joita teologian opintojen kautta on kohdalleni osunut. Kaiken kaikkiaan elämäni olisi huomattavasti köyhempi ilman värikkäitä opiskeluvuosia ja niiden myöhempiä seurauksia. Ennen kaikkea koen, että teologius on opettanut minut olemaan oma itseni. Ei tarvitse kainostella, kun keskustelee Jumalasta ihmisten kanssa tai avautuu syvimmistä tunteistaan. Teologien kanssa on tottunut avoimesti jakamaan elämän ylä- ja alamäet, miksi ei siis myös muissa yhteyksissä.

En tiedä, onko kaikilla teologeilla sama kokemus, mutta ainakin minä opin opintojeni aikana olemaan rehellinen itselleni ja olemaan juuri sellainen kuin olen.  Ja huomasin olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen. Minun ei tarvinnut mahtua muottiin, koska teologien joukossa oli tilaa kaikille. Ja se on tieteenalamme rikkaus. Teologian opintojen kautta olen oppinut suhtautumaan ympäröivään maailmaan avoimemmin ja ymmärtäväisemin. Kenties jopa rakastavammin. Reilu kymmenen vuotta sitten nuorena abiturienttina en olisi kuvitellut olevani tässä ja nyt. Mutta olen onnellinen siitä, mihin 10 vuoden aikana olen päätynyt – monta kokemusta, muistoa ja ystävää rikkaampana. Matkaa on ilo jatkaa yhdessä.

Rakkautta, välittämistä, rauhaa, yhteenkuuluvuutta ja ihanaa sekä siunattua joulunaikaa kaikille! Halataan viimeistään ensi vuonna.

Laura Leipakka, TM
Jalumnien PJ 2014

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *