Jalumnit vuonna 2036?

riitta_blogiJumaluusoppineiden alumniyhdistyksen kevätkokouksessa pohdittiin, mitä yhdistys on kahdenkymmenen vuoden päästä.

Nykyhetkessä kaikki järjestäytyneet yhdistykset ja organisaatiot joutuvat kohtaamaan tuon kysymyksen ehkä voimakkaammin kuin koskaan. Mitä me olemme tulevaisuudessa? Mitä me olemme kahdenkymmenen vuoden päästä? Onko meitä?

Itse olen aina rakastanut vanhoja instituutioita ja ikiaikaisia perinteitä. Olen pappi. Edustan yhtä maailman vanhimmista instituutioista. Toukokuussa oman kirkkoni päättävä elin, kirkolliskokous, kokoontui ja pohdiskeli meidän muiden kirkon jäsenten puolesta meidän tulevaisuuttamme. Kirkolliskokouksessa keskusteltiin siitä, mikä ja kuka on kirkko. Kirkko on olemassa ilman kirkolliskokousta, kirkkohallitusta tai hiippakuntavaltuustoja. Kirkko on sen kastetut, kristityt jäsenet. (Ks. Marjaana Toiviaisen blogikirjoitus kirkolliskokouksesta: https://viinipuu.org/2016/05/10/toinen-paiva-kirkolliskokouksessa-sina-olet-kirkko/ )

Itse istun oman ammattiyhdistykseni päättävässä elimessä, Kirkon Akateemiset ry:n ja Pappisliiton valtuustoissa. Kokouksissa nuijitaan pöytään, miten liitto ajaa pappien ja kanttorien etuja työelämässä. Ammattiyhdistysliike joutuu kysymään aivan samalla tavoin kuin kirkko: mitä me olemme kahdenkymmenen vuoden päästä? Työelämä on murroksessa. Ammattiliittoihin kuuluminen ei ole enää itsestäänselvyys.

Yhdistykset joutuvat kysymään, mitä me olemme, mihin meitä tarvitaan. Kysymykset tarkoittavat erityisesti, mihin tarvitaan hallitusta, valtuustoa tai kokouksia. Ihmiset järjestäytyvät ilman niitäkin sosiaalisen median avulla. Esimerkkinä tästä Facebookissa on keväällä syntynyt naispappien ryhmä ”Naispapeilla on painavaa sanottavaa”. Se ei ole millään tavalla Naisteologit ry:n alainen tai edes siihen sidoksissa – vaikka se periaatteessa voisi olla. Ryhmä on syntynyt tarpeeseen erityisesti naispuolisten pappien olla yhteydessä toisiinsa.

Edelleen uskon, että yhdistyksiä ja organisaatioita tarvitaan. Olen töissä kaksituhatvuotisessa kirkossa. Olin koko opiskeluajan aktiivinen ainoassa, vanhimmassa ja kauneimmassa tiedekuntayhdistyksessä. Olin perustamassa Jumaluusoppineiden alumniyhdistystä ja toivon sille syntyvän samanlaiset satavuotiset perinteet.

Kehittyäkseen yhdistystoiminnan täytyy kohdata rehellisesti tulevaisuuden haasteet. Ihmisen halu järjestäytyä ja kohdata muita ei katoa. Jumaluusoppineiden alumniyhdistyksen tulee olla entistä enemmän kanava valmistuneiden teologien helppoon järjestäytymiseen, tapaamiseen ja yhteydenpitoon.

Mitä me olemme kahdenkymmenen vuoden päästä? Ainakin yksi vastaus on varma. Toivottavasti kukaan meistä pöydän ympärillä ei ole enää siinä hallituksessa.

 

Riitta Haapa-aho

TM 2011, pappi, Jumaluusoppineiden alumniyhdistyksen perustajajäsen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *