Elämää teologina – ajatuksia sairaalapapin työstä

Sairaalapappi kuten moni muukin kirkon erityisviran haltija tekee työtään seurakunnan tilojen ulkopuolella. Minulla on oma työhuone ja tarvittavat välineet mutta se ei ole itsestään selvää. Välillä on kysyttykin, että voisinko jakaa työhuoneeni.  Työtilani on kuitenkin usein miten potilashuone. Toiminta ei tapahdu kirkkovuoden kalenterin mukaan tai tiettyinä säännönmukaisina aikoina, jolloin väki tulee koolle. Papin täytyy itse rakentaa verkosto, luoda yhteydet osastoihin ja henkilökuntaan. Potilaiden luokse pitää hakeutua ja omaa työtä on tärkeätä markkinoida. Kun työntekijä vaihtuu, niin toiminnan käynnistämiseen menee helposti aikaa vuosi, kaksikin.

Kirkon työ ja hengellisyys ylipäätään eivät ole laitoksissa itsestään selviä. Sairaalassa ensisijainen tehtävä on potilaiden medisiininen ja psyykkinen hoito. Yleensä ymmärretään, että myös hengellinen alue on monille potilaille tärkeä mutta kiireen keskellä se helposti unohtuu. Papin pitää siis olla näkyvillä ja kierrellä osastoilla.

Olennainen osa työtä on hienotunteisuus. Omaa vakaumusta tai tavoitteita ei voi mennä tarjoilemaan vaan lähtökohta on aina potilaan tilanne ja hänen kysymyksensä. Kun potilas pyytänyt luokseen, puhutaan hänen asiastaan. Joskus aloite tulee myös omaisilta tai henkilökunnalta. Silloin pitää lähteä kohtaamaan asiakas erityisen hienovaraisesti.

Kohtaamiset potilaiden kanssa ovat usein kertaluonteisia. Siksi on tärkeätä löytää oikea tapa lähestyä potilasta ja silti päästä puhumaan olennaisista asioista. Potilaankaan ei aina helppo ottaa mieltään painavia asioita puheeksi kuten esimerkiksi vakavaa sairautta tai kuolemaa. Tämä sielunhoitajan on tunnistettava ja annettava tilaa näille asioille tulla esille.

Pääsääntöisesti papin työtä arvostetaan hoitolaitoksissa ja hengellisyys koetaan siis osaksi potilaan kokonaishoitoa. Joskus kuitenkin kuulee myös kritiikkiä ja kielteisiä äänensävyjä. Silloin on hyvä joskus vetäytyä syrjään mutta joskus on myös tärkeätä lähteä kuulostelemaan, mistä kritiikki nousee. Tavoite ei ole mukava päätös keskustelulle vaan se, että henkilö voi purkaa pahan olonsa.

Haastavinta on avuttomuus. Kun parantumattomaan sairauteen ei ole olemassa hoitoa tai masennuksen synkkyydessä ei ole valopilkkua, pitää vain sietää ahdistus potilaan vierellä ja olla hänen tukenaan. Joillekin se riittää, jotkut taas toteavat, että ei sinustakaan ollut apua. Joskus on myös ihmeenomaisia odotuksia papin käynnille. Kärsimyksen ja sairauden syy mietityttää potilaita. Usein papilta kysytään syytä elämän raskaille tapahtumille. Silloin on vain vastattava, että en osaa sanoa, ihmetellään yhdessä.

Suurten kysymysten vaikeudesta tai joskus purkautuvista vihan ja kriittisyyden sävyistä huolimatta keskustelut ovat merkittäviä. Puhuminen helpottaa ja kuulluksi tuleminen lohduttaa potilasta. Tämä tekee sairaalapapin työstä antoisan ja palkitsevankin. Aina ei myöskään keskustella vakavassa tai synkässä mielentilassa vaan muistellaan elämän hauskoja ja onnellisia tapahtumia tai lasketaan leikkiä. Taukohuoneissa henkilökunnan kanssa puhutaan arkipäiväisistä asioista vaikka usein sielläkin henkilökunnan työn raskaus pysähdyttää.

Sairaalapappi on ”meidän pappi”. Juhla ja pyhän läsnäolo tuntuu sairaalan kiireen keskellä vaikkapa yksinkertaisessa rukoushetkessä.

Markku Elo
sairaalapastori

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *